Frutti di mare á la Tôkyô

Perjantai ja lokakuun viimeinen päivä 2008 (j.a.a.).

Kalaa, kalaa, kalaa, äyriäisiä, kalaa, nilviäisiä, kalaa, tungosta, kalaa, ruuhkaa, kalaa, meteliä, kalaa...

Eksyimme - tarkoituksellisesti - aamusella Tôkyôn ydinkeskustan eteläpuolelle, aivan rannan tuntumaan, Tsukijin kuuluisalle kalatorille. Itse asiassa kyseessä ei ole mikä tahansa kalatori, vaan Tôkyôn kalasataman tukkutori, josta käytännöllisesti katsoen kaikki kaupungin ja sen lähiympäristön kaupat ja ravintolat käyvät valitsemassa ja ostamassa merenantimensa.

Ihan vain vertauksena: Meikäläisittäin erinomainen ja valikoimiltaan laaja kalojen yms. ostospaikka, Helsingin Hakaniemen kauppahalli, on Tsukijin tukkutorin rinnalla kuin pienikokoisen luteen huokaus. Tai Kirstin sanoin: "Kuin kirppu meressä." Tori on pinta-alaltaan yli neljän jalkapallokentän kokoinen alue (karkeasti arvioiden noin 40 hehtaaria), josta suuri osa katettua hallia, myymälöitä ja ravintolatilaa.



Ensivaikutelma paikasta on tyrmäävä. Portin sisäpuolelle päästyä kävijän on syytä kasvattaa todella nopeasti selkäänsä muutamakin ylimääräinen pari silmiä. Trukkia, kuljetuslavaa, kuorma-autoa, skootteria ja polkupyörää suhaa ihmisvilinän ja pakkauslaatikoiden keskellä niin, että itsensä tuntee hyrräksi koettaessaan varoa ympärillä pyörivää liikennettä. Tai varoitustaulun sanoin: "Pyydämme Teitä olemaan varovainen, ettette teloisi itseänne jatkuvasti."



Erityisen petollisia ovat sähkökäyttöiset lavatrukit, joiden tuloa ei metelissä kuule ennen kuin ne ovat aivan kohdalla. Eivätkä kuskit pahemmin jarruttele... Terävästi pörisevät kaasu- ja löpötrukit ovat helpompia varottavia.

Varsinaisen tukkutorihallin sisälle päästyä meno ei juurikaan rauhoitu. Kapeiden, ahtaiden käytävien halkoma halli on pullollaan vastapyydettyä kalaa ja muita mereneläviä. Tukkufirmojen työntekijät lajittelevat, perkaavat, pilkkovat, punnitsevat ja pakkaavat tuotteitaan, ja kaikkialla vallitsee ammattimaisen kiireetön tehokkuuden tuntu. Toiset puolestaan sukkuloivat käytävillä trukkien kanssa kiidättäen valmiita laatikollisia lastauslaitureille tai tyhjiä laatikoita tukkureille täytettäväksi. Seassa kiertelee ostajien edustajia tutkimassa, valitsemassa, listaamassa ja hieromassa kauppoja.

Tullessamme paikalle vähän ennen kahdeksaa aamulla meno oli jo ehtinyt hieman rauhoittua. Pahin hulabaloo torilla on viiden ja kuuden välillä, juuri kalastusalusten saavuttua satamaan ja varsinaisen huutokaupan aikana. Suositus onkin, etteivät vierailijat menisi käymään tukussa kovin aikaisin.

Varsinaisen tukkutorin liepeet ovat täynnä aihetta sivuavia myymälöitä ja ravintoloita. Hallin kyljestä löytyy niin keittiöveitsiä ja muita ruoanvalmistustyökaluja kauppaavia puoteja kuin "kurahaalari"- ja kumisaapaskauppojakin. Kaikki tarpeellisia hyödykkeitä alan ihmisille.

Syöttölöitä on monen hintaisia ja moneen lähtöön. Jos Tôkyôssa käydessään haluaa syödä TODELLA hyvää sushia, ruokailunautinto on syytä hakea täältä. Tsukijin tukkutorin laidalta on mahdollisuus saada tuhteja sushi- ja sashimilajitelmia varsin kohtuulliseenkin hintaan (hinnoista puuttuu ylellisen loistoravintolaympäristön lisä), kunhan on valmis hyväksymään meluisan ympäristön, kaikkialle yltävän kalanhajun ja paikoitellen niljakkaan katukiveyksen.

Ravintoloiden sushimestarit osaavat asiansa, ruoka on erinomaista ja kala taatusti tuoretta.

Kävimme Sushikan-nimisessä pienehkössä ravintolassa nautiskelemassa tuhdin sushi-brunssin misokeittoineen, kyytipoikana kupilliset todella hyvää vihreää teetä, 1700 jenillä kahdelta hengeltä. Ulos tullessamme paikan ovella oli jo jokusenkin metrin jono.

Syömäilymme aikana pahin säpinä oli selvästi laantunut. Ulkona mahtui jo hyvin kulkemaan tarvitsematta koko ajan pelätä joutuvansa matalalentoa kiitävän kalakuorman jyräämäksi. Suuri osa lavatrukeista ja muusta kevyemmästä kuljetuskalustosta oli jo siirtynyt tukkualueen ulkopuolelle tyydyttämään lähiympäristön asiakkaiden kalankysyntää.

Pari sataa metriä tukkutorialueelta syrjään alkaa kauppojen ja puotien rivistö, joissa päivän saalista kaupataan rahvaalle kauniisti pakattuna tarpeellisten mausteiden, kasvisten ja muiden lisukkeiden kera.

Aivan erityisen hyvää kalaa...

Miekkoja, ikebanaa ja krysanteemeja

Tänään torstaina 30.10. tutustuimme lisää paikalliseen kulttuuriin.

Kävimme miekkamuseossa ihailemassa satoja vuosia vanhoja miekkoja, sekä tutustuimme niiden valmistukseen - tosin lähinnä kuvien avulla, koska emme ymmärtäneet paikallisia tekstejä. Mukaan tarttui myös pari miekoista kertovaa opusta.

Kävimme myös Meiji Jingu -pyhätöllä, joka on rakennettu 1912 Keisari Meiji:n hyveiden muistoksi. (Shintolaisia pyhättöjähän voi perustaa kuka vain, minkä asian kunniaksi tahansa.) Keisari Meiji tunnetaan Japanin modernisoijana ja länsimaisten yhteyksien luojana ja tapojen tuojana.

Pyhätössä oli esillä ikebanoja eli kukka-asetelmia sekä krysanteemeja muodossa jos toisessa. Krysanteemihan on nykyisen keisarisuvun tunnus, joka löytyi myös Meiji Jingusta niin tôrien metallikoristeista kuin elävistä kukkakoristeistakin. Niin, ja näköjään jonkin sortin krysanteemeista voi kasvattaa bonsaipuitakin.

Kierros paikallisille ostoskaduille ei ollut kovin hedelmällinen, mutta kylläkin varsin mielenkiintoinen. Tiedoksi suomalaisille vanhemmille: jos luulitte omien teinienne pukeutuvan erikoisesti, odottakaapahan pari vuotta täkäläisen muodin rantautumista Eurooppaan...

Kulttuurikeskiviikko

Keskiviikkona tutustuimme paikallisen vapaaehtoisen oppaan kanssa Uenon puiston (Ueno-Koen) historiaan ja nähtävyyksiin.

Puiston alueella on nykyisin puolen tusinaa museota, ainakin pari buddhalaista temppeliä sekä lukuisia shintolaisia pyhättöjä. Aluella on myös huvipuisto, eläintarha, leikkikenttiä, lampi ym. Keväisin suuret kansanjoukot viettävät siellä kirsikankukan juhlaa.

Puistossa käytiin 15.5.1868 Japanin sisällissodan merkittävä taistelu, jossa uutta hallintoa edustanut, modernein tuliasein varustautunut armeija tuhosi shôgunien miekoin ja keihäin taistelleet joukot.

Nykyisen puiston alueella oli ollut valtaa pitäneen Tokugawa-suvun "palatsi" monine rakennuksineen. Valitettavasti lähes kaikki rakennukset tuhoutuivat taistelussa. Vain kaksi rakennusta säilyi: yksi shintolainen pyhättö ja yksi buddhalainen temppeli. Molemmat ovat edelleen käytössä, ja lisäksi alueelle on noussut uusia temppeleitä ja pyhättöjä.

Japanilaisillahan on mielenkiintoinen tapa harjoittaa yht'aikaa sekä shintolaista että buddhalaista uskontoa: juhlan luonteesta, ajankohdasta ja tilanteesta riippuu, kumman uskonnon rituaaleja sovelletaan. Tyypillisesti esimerkiksi lapsen syntymää juhlitaan shintolaisin menoin, mutta hautajaiset pidetään buddhalaisin menoin buddhalaisessa temppelissä.

Alueen museoista poikkesimme luonnonhistorialliseen museoon ja siellä valitsimme Japanin maaperästä, luonnosta ja historiasta kertovat osastot. (Pakko tehdä valintoja; aikaa oli vain puoli päivää...)

Japanin kylmien alueiden ilmasto, maaperä sekä flora ja fauna ovat yllättävän samanlaisia pohjoismaiden kanssa. Hupaisa detalji oli rakenteeltaan karkea punainen graniitti, jonka täkäläinen nimi on "Rapakivi Granite".

Tämä Uenon alue lukuisine nähtävyyksineen oli syy hotellimme valintaan; asumme parinsadan metrin päässä Uenon asemasta ja puistosta museoineen. Lisäksi valintaan vaikuttivat hyvät yhteydet: Uenon asema on Tokion keskustaa kiertävän Yamanote-linjan reitillä.

Vaikka Ueno on vain erään kaupunginosan risteysasema, asemalla liikkumiseen tarvitsisi oikeastaan kartan. JR:n (Japan Rail) Shinkansen-, Limited Express- ja paikallisjunia lähtee asemalta kahdessa eri tasossa olevilta laitureilta. Lisäksi aseman kautta kulkee kaksi eri metrolinjaa ja joitakin yksityisiä junalinjoja.

Poikkesimme myös BICKAMERA-kauppaan, josta ostimme kameraani uusia akkuja. Elektroniikkaan ja kameroihin erikoistuneen tavaratalon valikoimia olisi tietenkin voinut ihailla tuntikaupalla, mutta jätimme ne tällä kertaa väliin. (Vielä keväällä ennen matkaa arvioimme elektroniikan ja kuvaustarvikkeiden olevan Japanissa jopa kolmanneksen edullisempia kuin Suomessa. Silloin eurolla sai 168 jeniä, mutta nykyisin vain 117. Kurssimuutosten myötä täkäläinen hintataso ei juurikaan enää poikkea suomalaisesta.)

Tôkyô by night

Kuten jo aikaisemmin tulikin kerrottua, maanantai (27.10.) kului Tokioon saapumisen ja hotellille asettumisen lisäksi paikallisen lääkintähenkilöstön kiusaamisen ja sairastamisen merkeissä.

Lääkäri osoittautui nuoresta iästään huolimatta varsin päteväksi ja totisesti tiesi, mitä teki ja millaiset tropit määräsi. Kahden pillerikierroksen jälkeen koko kurkkukivusta ja tulehduksesta oli enää aavistus jäljellä, ja nyt tätä kirjoittaessani kuurin loputtua tuntuu, että koko tulehdusepisodi oli pelkkää ilkeää unta.

Halpaa täällä sairastaminen ei ole, mutta hoito on hyvää - jopa ventovieraalle "gaijinille".

Tiistaiaamupäivä ja suuri osa iltapäivästä kuluivat lähinnä nukkuessa ja toipuessa. Ensimmäiset kosketukset uuteen ympäristöön kävimme ottamassa illemmalla suunnistamalla keskustassa olevalle Tokyo Towerille, Eiffel-tornia muistuttavalle näköala- ja tv-tornille.

333-metrinen Tokyo Tower on otettu käyttöön vuonna 1958 ja on edelleenkin maailman korkein itsekantava terästorni.

Tornin päänäköalatasanne on 150 metrin korkeudessa ja ylempi näköalatasanne 250 metrissä. Päätasanteen alla on vielä kolmas kerros (145 m), jossa näköalaikkunoiden lisäksi on kahvila.

Ylhäältä jo pimenneessä illassa miljoonine valoineen loistavaa kaupunkia katsellessamme meille toden teolla valkeni, mitä tarkoittaa todellinen suurkaupunki. Tokio ei enää ole mikään nuhjuinen metropoli, vaan mittakaavaltaan täysin käsittämättömän kokoinen megapoli.

Siinä, missä perinteisissä suurkaupungeissa on hyvin rajallisen kokoinen ydinkeskusta pilvenpiirtäjineen ja isoine kerrostaloineen, joiden ympärillä levittäytyy matalien rötisköjen pelto, Tokiossa pilvenpiirtäjiä jatkuu joka suuntaan niin kauas kuin silmä vain kantaa - ja paljon kauemmaksikin.

Tuota betoni-, teräs- ja lasitornien erämaata lukemattomine mainosvaloineen ja punaisina vilkkuvine lentovaloineen katsoessa ei ole enää ollenkaan vaikea kuvitella, mistä Ridley Scott sai visionsa "Blade Runnerin" futuristisesta kaupunkimaisemasta tai muutamat muut tieteiselokuvien sorvaajat omat miljööideansa.

Matka Yamanaka-järvelle Fuji-sania ihailemaan

Sunnuntaina 26.10. lähdimme Kiotosta Shinkansenilla kohti Fuji-vuorta eli Fuji-sania eli Fujiyamaa.

Nämä junat tarjoavat muuten todellisen vaihtoehdon lentämiselle: matkanteko sujuu nopeasti ja tasaisesti, mutta tilaa on enemmän, matkustaminen on suhteellisen edullista ja lentämiseen liittyvät ylimääräiset kiusat puuttuvat.

Olimme henkisesti varautuneet haastaviin vaihtoihin ja jopa juna-asemilla eksymiseen, mutta opasteet olivatkin hämmästyttävän selkeitä ja lähes aina kanjien (tai kana-merkkien) lisäksi myös latinalaisin kirjaimin.


Mishimassa vaihdoimme ensin Numazuun menevään paikallisjunaan, ja sen jälkeen Gotemban junaan. Gotembasta matka jatkui bussilla Yamanaka-ko:n kylään ja sieltä edelleen taksilla majapaikkaamme: Fujinamiso-nimiseen minshukuun eli majataloon.






Majapaikkamme sijaitsi Hiranon kylässä Yamanaka-ko-järven itärannalla niin, että parvekkeeltamme aukesi näkymä suoraan järven yli Fuji-vuorelle. Huoneen sisustus oli niukka: kaappi vuodevaatteille, hylly tavaroille, televisio ja lämmittimellä varustettu matala pöytä.

Kengät luonnollisesti riisuttiin jo talon ulko-ovella, johon ne jätettiin hyllyyn. Talon sisällä liikuttiin tohveleissa, jotka jätettiin oman huoneen ovelle. Huoneen lattia-alasta suurin osa oli perinteistä riisinolkitatamia. Illalla tatamille levitettiin patjat ja sijattiin peti.

Saimme illalla pilviverhosta huolimatta muutamia kuvia Fuji-vuoresta, mutta erityisen hyviä kuvia syntyi aamulla auringonnousun aikaan. Kuten lämpimien maiden vuoristoissa on tyypillistä, huiput näkyvät parhaiten aamuisin, mutta laaksoista nousevan kosteuden myötä ne peittyvät päivällä pilviverhon taakse.

Isäntämme esitteli meille vielä aamupäivällä Hiranon kylän nähtävyyksiä ja kertoi sikäläisistä tavoista ja historiasta.

Yamanaka-ko:lta matkasimme Tokioon bussilla: Keio-Expressillä. Näimme hienoja maisemia, vuoristoa ja jokia sekä alkavaa ruskaa. Bussimatkan lopussa tiedostimme tulleemme todelliseen suurkaupunkiin: matkan viimeiset 50 minuuttia bussi kulki Tokion kaupungin alueella moottoritietä päätyen, ei suinkaan Tokion asemalle, vaan "keskustan" läntisellä laidalla olevaan Shinjukuun.

Olimme aika ylpeitä siitä, miten hyvin onnistuimme suunnistamaan Shinjukun asemalla ensin Yamanote-linjan laitureille ja sieltä edelleen junalla Uenon asemalle. Matkalaukkujen kantaminen portaikossa ei tosin ollut erityisen herkkua. Onneksi aika pian keksimme, että junissa kerrotaan, missä ovat seuraavan aseman hissit ja rullaportaat! Ehkäpä VR voisi ottaa täältä oppia matkustajille suunnatusta tiedottamisesta?

Hotellin löytyminen vaati käynnin Uenon aseman turisti-infossa, mutta kartan avulla se löytyikin helposti aivan aseman vierestä.

Parin päivän matka Yamanaka-ko:lle oli hieno elämys niin maisemien puolesta kuin mahdollisuutena kokea asumista perinteiseen japanilaiseen tapaan. Hieman elämyksistä nauttimista kuitenkin häiritsi Jarin paheneva kurkkukipu, jota eivät enää Burana C ja Strepsilssit pitäneet aisoissa.

Jarin kurkku oli jo siinä määrin tulehtunut ja kuumekin vaivasi, että ajatus lääkärissä käynnistä nousi esiin.

Toipilaana Tokiossa

Pitihän sen sitten tapahtua - kaikkien reissukommellusten pikkuveljen. Iski mikälie pöpö ja sai nielurisat tulehtumaan ja turpoamaan kastanjan kokoisiksi. Tänään sitten ensimmäistä kertaa reissuhistoriani aikana kävin tekemässä tuttavuutta paikalliskohteen terveydenhuoltopalvelujen kanssa.

Vaiva varsinaisesti alkoi jo Kiotossa, mutta eilisen ja tämän päivän aikana se äityi sen verran ilkeäksi pienine kuumeineen, että oli pakko lähteä kokeilemaan "korkeamman tason kommunikointia". Siis verrattuna tavanomaiseen ostoksilla käyntiin tai matkalippujen sumplimiseen.

Apu löytyi Tokyo Medical University Hospitalin, eli täkäläisen "HYKS:in", vastaanotolta. Siinä sitten minä onnettomalla japanillani ja Kirstin avustuksella laaditulla avainsanastolla, ja paikalliset yhtä onnettomalla englannillaan yritimme selvittää mikä on vaivana ja miten sitä hoidettaisiin.

Loppujen lopuksi kaikki sujui yllättävän kivuttomasti ja kävelimme vajaan tunnin kuluttua sisäänastumisestamme ulos pilleripaketti plakkarissa ja 13200 jeniä köyhempinä. Varsinaisen hevoskuurin taisi lekurityttö määrätä: kahden päivän aikana pitää popsia viittä eri pilleriä kolmasti päivässä. Ja ei, joukossa ei ollut niitä pieniä sinisiä... Satsi koostuu yhdestä antibiootista, parista tulehduskipulääkkeestä, turvotusta vähentävästä aineesta ja jonkinlaisesta suojalääkkeestä.

Särky tuntuu nyt jo hiukan helpottavan. Katsotaan, mitkä ovat tunnelmat torstaiaamuna...

Yamanaka-ko:n ja Fuji-vuoren piipahduksesta juttua hiukan myöhemmin kuvien kera.

Kivipuutarha ja kultainen paviljonki

Tämä päivä meni tutustuessa Ryoan-ji:n zen-buddhalaiseen tempeliin ja Rokuon-ji:n temppeliin Kinkaku-ji:n kultaisine paviljonkeineen. Molemmat ovat Unescon maailmanperintökohteita.

Ryoan-ji on kuuluisa kivipuutarhastaan, jossa on valkoisten pienten kivien keskellä 15 suurta kiveä, joita kaikkia ei pysty näkemään kerralla. Valkoiset pienet kivet symboloivat virtaavaa vettä, ja ne on huolellisesti pidetty puhtaina ja haravoitu osoittamaan "virtauksen" suunnan.

Kivien muodostama puutarha on suorakaiteen muotoinen ja sitä katsellaan sen reunalla olevalta lavalta, samalla mietiskellen, meditoiden tai kivien arvoitusta pohtien. Kivien "arvoitus" on sinällään aika yksinkertainen: "Isot" kivet ovat erikokoisia ja ne on aseteltu neljäksi ryppääksi siten, että ryppään isoin kivi on keskellä ja pienemmät sen ympärillä. Luonnollisesti pientä kiveä ei voi nähdä sitä isomman kiven takaa, ja asettelussa on varmistettu, että joka suunnalta katsottuna aina jokin kivistä on piilossa. Ilmeisesti tätä "arvoitusta" ei kuitenkaan ole tarkoitus pohtia geometrisena pikkutehtävänä, vaan keskittyä huomaamaan ja hyväksymään oma inhimillinen rajallisuutensa esimerkiksi Buddhaan verrattuna.

Kaunista asetelmaa pysähtyy kyllä mielellään katselemaan toviksi, jopa pidemmäksikin aikaa unohtaen muut ympärillä olevat kymmenet tai jopa sadat matkailijat.

Nykyisin temppelialue on "vain" nähtävyys, mutta menneinä vuosisatoina siellä asui zen-buddhalaisia munkkeja sekä mietiskelijöitä.

Kuuluisan kivipuutarhan lisäksi alueella on paljon muutakin nähtävää: lampi pienine saarineen ja siltoineen, kaivoja, puroja, puistoa, pagoda ja niin edelleen.

Meitä opasti alueella oikein ystävällinen Keiko Nakamura -niminen nuori japanilainen nainen, joka opiskelee yliopistossa englantia ja harjoittaa kielitaitoaan toimimalla vapaaehtoisena oppaana turisteille.



Kinkaku-ji:n paviljonki on kauniilla paikalla sekin: lammen rannalla ja metsäisen vuoren juurella. Paviljonki on päällystetty lehtikullalla. Sen sisälle eivät turistit pääse (ei edes kosketusetäisyydelle), vaan sitä ihaillaan lähinnä lammen toiselta puolen.

Kivien asettelu (aitoon tai symboliseen) veteen on ilmeisesti vuosisatoja vanha perinne japanilaisille esteetikoille, sillä myös paviljongin viereiseen lampeen on varta vasten tuotu kiviä ja tehty pieniä saaria. Kieltämättä tulos on kaunis ja kokonaisuus ainutlaatuinen. Myöskään paviljongin viereiseen temppeliin ei pääse sisälle, mutta silti aikaa kuluu helposti jopa tunteja puistossa kulkevia polkuja kävellessä.

Näin lauantaina alueella oli ulkomaalaisten turistien lisäksi paljon myös japanilaisia matkailijoita, koululaisia ja paikallisia perheitä.

Väen runsauden keskellä tunnelma olikin välillä kuin basaarialueella. Toki paikallisten ihmisten ja tapojen katseluun tämäkin oli hyvä tilaisuus. (Meillä oli jostain syystä aivan harhainen ennakko-oletus, että kaikissa buddhalaisissa temppeleissä vallitsisi harras hiljaisuus, jota vain meditoivien munkkien rukoukset katkoisivat. Sen sijaan täkäläisissä temppeleissä ja pyhätöissä on juuri sellainen tunnelma kuin sattuu. Ja toki tällaiset nähtävyydet ovat oma lukunsa, ja paikallisten hiljentymisen paikat ovat sitten erikseen. Kiotossa niitäkin kyllä riittää.)

Kulttuurikohteiden jälkeen poikkesimme vielä ostoksille ja syömään.

Paljon olemme Kiotossa nähneet toinen toistaan mielenkiintoisempia paikkoja, mutta vielä useampi on näkemättä. Vaikuttaa siltä, että tähän kaupunkiin palaamme joskus toistekin. Nyt on nimittäin aika pakata matkatavarat, sillä huomenna aamulla suuntaamme rautatieasemalle ja Shinkansenilla kohti seuraavaa etappia: ensin Mishimaan ja sieltä Gotemban kautta tavalla tai toisella Yamanaka-ko:lle.

Yamanaka-ko:lla yövymme minshukussa, jossa ei taida olla internet-yhteyksiä. Niinpä todennäköisesti päivitämme blogia seuraavan kerran vasta Tokiosta käsin.

Shoppailupäivä ja Heian-pyhättö

Tämä päivä on kulunut pääasiassa ostoksilla Kyoto Handicraft Centerissä ja sen lähiympäristössä.

Kiinnostuneille tiedoksi: paikasta voi saada kohtuullisen edullisesti esimerkiksi hyväkuntoisia, käytettyjä kimonoja (sekä naisten että miesten) ja kokonaisia asukokonaisuuksia kimonoineen, himoineen, hakamoineen sun muine tykötarpeineen.

Handicraft Centeristä löytyy myös kohtalainen valikoima oikeita katanoita - sekä enempi koristeversioiksi tarkoitettuina että tuhdimpina iaito-versioina.

Itse emme sentään sortuneet näin raskaan sarjan shoppailuun... :)

Shoppailukierroksen jälkeen - niin, siis tuolla Handicraft Centerissä saa sitten kyllä aikaa palamaan, jos niikseen tulee - pistäydyimme vielä iltahämärissä shintolaisella Heian-pyhätöllä (kuvassa vasen siipirakennus). Pyhättö on rakennettu Kioton tuhoutuneen keisarinpalatsin mallin mukaan.

Sen jälkeen pikainen piipahdus hotellilla, syömään illallista tatami-sisustettuun pikkuravintolaan ja takaisin hotellille pesemään pyykkiä. Toyoko Innissä peruspyykkäys rumpukuivauksineen maksaa 330-430 jeniä. Tämä siis kolikkopesulassa, joita on likipitäen joka hotellissa.

Kultaranta Nipponin tapaan

Tänään matkaohjelmassa oli vuorossa Keisarilliseen palatsiin tutustuminen. Sää jatkui edelleen tuhnuisena, vaikkakaan ei likimainkaan yhtä märkänä kuin eilen. Se ei kuitenkaan haitannut tahtia...

Kioton Keisarillinen palatsi toimi Japanin keisariperheen asuntona aina vuoteen 1869, jolloin pääkaupunki siirrettiin Tokioon. Nykyään palatsi toimittaa keisarin asumuksen virkaa tämän käydessä kaupungissa. Sitä käytetään myös valtiovierailujen edustustilana.

Alueella on alunperin ollut suurempi palatsikokonaisuus, joka on kuitenkin tuhoutunut.

Nykyisen palatsin rakennuskanta edustaa pääosin kahta rakennustyylisuuntaa. Varhaisemman tyylin rakennukset erottaa sypressin kaarnasta tehdyistä pärekatoista ja uudemman, keskiajalla muotiin tulleen, tiilikatoista. Lisäksi vastaanottorakennuksessa lisäsiipineen ja pihoineen on nähtävissä voimakas kiinalainen tyylivaikutus. Sitä edustavat esimerkiksi kirkkaan oranssit pylväiköt.

Palatsin puutarha on yksinkertaisuudessaan tyrmäävän kaunis ja asiasta kiinnostuneen on helppo poimia sieltä "kyseenalaisia" vaikutteita oman puutarhan muokkaamiseen. Koko alue huokuu sanoinkuvaamatonta rauhaa ja harmoniaa.

Vierailukierros alueelle ei maksa mitään, mutta vaatii pienimuotoisen byrokratiamyllyn läpi pusertautumista. Palatsialuetta ympäröivän puiston kulmalla sijaitseva Keisarillisen taloudenhoitajan viraston Kioton toimisto myöntää hakemuslomaketta ja passin näyttämistä vastaan lupalapun, jolla pääsee osallistumaan opastetulle kierrokselle. Omin nokkineen on turha edes yrittää varsinaiselle palatsialueelle. Ympäröivä puisto sen sijaan on julkista aluetta.

Englanninkielisiä opaskierroksia on kahdesti päivässä: klo 10.00 ja klo 14.00. Palatsialueen portilla pitää olla noin 20 min. ennen kierroksen alkua leimatun lupalapun kanssa ja odotussalissa kymmenisen minuuttia ennen kierrosta. Kierros kestää suunnilleen tunnin.

Kostea juhla Kiotossa

Matkan ensimmäinen sadepäivä (ke 22.10.2008). Kiotossa sadekuurot tarkoittavat näköjään sitä, että sataa koko ajan - hetkittäin vain vähän vähemmän, välillä taas enemmän.

Sateinen keli ei kuitenkaan haitannut paikallisia. Olihan tänään Jidai Matsuri, elonkorjuujuhlan päivä. Paitsi elonkorjuujuhla, lokakuun 22. on myös Kioton pääkaupunkiajan muistopäivä. Perinne aloitettiin 1895, kun Heian-pyhättö perustettiin kaupungin 1100-vuotisen pääkaupunkiajan kunniaksi. Kioto oli Japanin pääkaupunki Heian-kaudelta aina Meiji-kaudelle saakka.

Juhlaparaatin reitti oli täpösenään väkeä, asianmukaisesti sateenvarjojen alle piiloutuneina. Kirsti ja minä nökötimme tottakai kuin tatit juhlakansan joukossa seuraamassa paraatia. Sateenvarjoja ei ollut, mutta "Gore-Tex rules". Ainoa harmittava asia oli se, että kamerat ja kameralaukut saivat kunnon vesipesun. Onneksi kamerat ovat hyvin tiivistettyä lajia...

Olimme juuri käyneet lounaalla ja ulos tullessamme osuimme parahiksi kadunvarteen paraatin alkuhetkillä. Jos tämä ei ole hyvää tuuria, niin mikä sitten?

Paraatin osanottajat eivät päässeet nautiskelemaan sateenvarjojen ylellisyydestä. Sen myös huomasi muutamien marssijoiden ilmeistä: "Kypsää, kypsää, kyps..." Valtaosaltaan marssikansa näytti kuitenkin vähät välittävän märästä juhlasäästä.

Kulkue oli komeaa katseltavaa. Porukka oli sonnustautunut viimeisen päälle historiallisiin asuihin. Joukossa oli niin maanviljelijöitä, virkamiehiä, sotilaita, ylhäisöä kuin samuraitakin. Kaikki tyyliltään satojen vuosien takaisissa ykkösvetimissä.

Aika aikaa kutakin

Kun nyt sattui tulemaan mieleen... Ajasta...

Tämän matkapäiväkirjan artikkelien aikaleimat ovat Suomen ajassa. Japanin aikavyöhyke on GMT+9 eikä kesäaikaa käytetä. Tällä hetkellä Suomen ja Japanin aikaero on kuusi (6) tuntia. Tulevana sunnuntaina, kun Suomessa siirrytään takaisin talviaikaan, ero kasvaa seitsemään (7) tuntiin.

Ettette ihmettele, jos jotkin kellonajat vaikuttavat kummallisilta. Ne saattavat nimittäin olla vieläkin oudompia... ;)

Kioto: Historian havinaa ja pikkukaupungin tunnelmaa

Kävelyretki Kiotossa vahvisti matkaoppaiden lupauksen: täällä on jäljellä vanhaa rakennuskantaa, joka tekee tästä ainutlaatuisen japanilaisen suurkaupungin. (Useimmat vanhat japanilaiset kaupungit ovat tuhoutuneet maailmansodan pommituksissa, tai viimeistään uudisrakentamisen myötä.)

Kioton hieno historia vanhana hallintokaupunkina näkyy: vanhaa, pienimuotoista, vaurasta ja huolella vaalittua. Kuten usein vanhoissa kaupungeissa, kadut ovat hyvin kapeita ja sokkeloisia. Vanhan kaupungin rakennuskanta on huolella tehtyä ja ylläpidettyä.

Erityisen viehättävä on joen suuntaisesti kulkevan pienehkön kanavan ympäristö.
Mikä parasta, Kioton vanhakaupunki ei kuitenkaan ole mikään ulkoilmamuseo, vaan edelleen elävä kaupunki asuntoineen, kauppoineen ja pajoineen, eli "workshoppeineen(?!)".


Yllättävän kapeilla kujilla kulkee myös autoja, jopa pieniä kuorma-autoja. Niiden pysäköintiä varten tarvitaan luovuutta ja teknisiä apuvälineitä: seinäpeilejä, kääntöpöytiä ja karuselleja. Tyypillinen kulkuväline on kuitenkin skootteri tai polkupyörä.

Toki Kiotosta löytyy leveitäkin katuja, kerrostaloja, metro ym. Niistä joskus myöhemmin.